Eikä kukaan ole keneltäkään poissa
Isäni kuoli kesällä täysin odottamatta. Vaikka olen lähes neljänkymmenen on tilanteeseen sopeutuminen ollut todella vaikeaa. Elämän arvaamattomuus on ollut minulle asia, joka on ollut vaikea hyväksyä. Minulla ei ole enää isää, joka on saanut minut tuntemaan sen että vaikeuksista huolimatta elämä kantaa. Kuka minut nyt pelastaa jos tarvitsen tukea?
Isänpäiväksi olin kutonut sukat. Jouluksi toiset ja isän syntymäpäiväksi kolmannet. Vuoden kiertoa sukkapuikoilla. Tutut ja turvalliset villasukat, maltillisin värein tai hullutellen joskus kuvioilla ja väreillä. Isä viihtyi ulkosalla. Hän rakenteli kaikenlaista, teki puutarhahommia ja kalasti. Sukat ja lämpö olivat siis tarpeen. Sukkia kului. Tyhjentäessäni isän asuntoa löysin kasan kutomiani villasukkia. Ihmetyksekseni niistä tuli todella monta muistoa mieleen, niin tekovaiheesta kuin myös hetkistä, jolloin olin nähnyt ne isäni jalassa. Osa oli parsittu, osassa oli reikiä, jotkut ehjiä mutta selvästi käytettyjä. Miten paljon muistoja voikaan tarttua silmukoiden sekaan!!! Siinä sitten itkeä tihrustin, niistäkin sukista oli luovuttava. Niille ei ollut enää käyttäjää. Niitä ei tarvitsisi enää parsia. Siinä räkäitkua itkiessäni mietin mitä ihmettä tekisin niille jo kudotuille sukille. Vastaus löytyi vasta myöhemmin tunnekuohun laannuttua ja Facebookia selatessa. Asunnottomat tarvitsevat lapasia ja miksei siis myös sukkia. Hyvinvointiyhteiskuntamme ulkopuolelle ajautuneet jos ketkä tarvitsisivat sukkiani. Ja heti hävetti. Eihän mulla ollut valmiina kuin muutama pari!! Onneksi en ole yksin kutomassa, vaan tempaukseen osallistuu moni muukin. Se lohdutti minua riittämättömyyden tunteessani.
Sukkaset kiikutin lähimpään jakelupisteeseen ja toivon että ne päätyvät tarvitseville. Lämmöllä teitä ajatellen.
Isänpäiväksi olin kutonut sukat. Jouluksi toiset ja isän syntymäpäiväksi kolmannet. Vuoden kiertoa sukkapuikoilla. Tutut ja turvalliset villasukat, maltillisin värein tai hullutellen joskus kuvioilla ja väreillä. Isä viihtyi ulkosalla. Hän rakenteli kaikenlaista, teki puutarhahommia ja kalasti. Sukat ja lämpö olivat siis tarpeen. Sukkia kului. Tyhjentäessäni isän asuntoa löysin kasan kutomiani villasukkia. Ihmetyksekseni niistä tuli todella monta muistoa mieleen, niin tekovaiheesta kuin myös hetkistä, jolloin olin nähnyt ne isäni jalassa. Osa oli parsittu, osassa oli reikiä, jotkut ehjiä mutta selvästi käytettyjä. Miten paljon muistoja voikaan tarttua silmukoiden sekaan!!! Siinä sitten itkeä tihrustin, niistäkin sukista oli luovuttava. Niille ei ollut enää käyttäjää. Niitä ei tarvitsisi enää parsia. Siinä räkäitkua itkiessäni mietin mitä ihmettä tekisin niille jo kudotuille sukille. Vastaus löytyi vasta myöhemmin tunnekuohun laannuttua ja Facebookia selatessa. Asunnottomat tarvitsevat lapasia ja miksei siis myös sukkia. Hyvinvointiyhteiskuntamme ulkopuolelle ajautuneet jos ketkä tarvitsisivat sukkiani. Ja heti hävetti. Eihän mulla ollut valmiina kuin muutama pari!! Onneksi en ole yksin kutomassa, vaan tempaukseen osallistuu moni muukin. Se lohdutti minua riittämättömyyden tunteessani.
Sukkaset kiikutin lähimpään jakelupisteeseen ja toivon että ne päätyvät tarvitseville. Lämmöllä teitä ajatellen.
Kommentit
Lähetä kommentti